Hevosen hankoside: kokemukseni Lennyn vähitellen alkaneesta takajalan ontumisesta
Kun puhun nykyään muiden ratsastajien kanssa hevosen hankositeistä, huomaan, kuinka epävarmoja monet ovat – aivan kuten minäkin olin pitkään. Yli puolentoista vuoden ajan keräsin kokemuksia hankosidevammasta, joita en olisi aiemmin voinut kuvitellakaan: ensin epämääräinen aavistus siitä, ettei kaikki ole kunnossa, sitten pitkä diagnoosin etsiminen ja lopulta pitkä tie takaisin työskentelyyn. Lenny, nykyään neljätoistavuotias ruunani, on vaatinut minulta tässä paljon kärsivällisyyttä. Kirjoitan tämän kertomuksen kaikille niille, jotka ovat nyt siinä tilanteessa, missä minä silloin olin.
Kuinka kaikki alkoi: Lenny ei enää yhtäkkiä astunut takaa kunnolla alle
Ei ollut mitään dramaattista hetkeä, ei loukkaantumista laitumella, ei kompastumista maastossa. Petollista olikin juuri se, että kaikki alkoi hyvin vähitellen. Keväällä huomasin ensin kouluratsastuksessa, ettei Lenny enää astunut takajaloillaan kunnolla alle. Takajalkojen työntövoima, johon olin sen kohdalla tottunut, oli vain poissa. Laukannostoissa vasempaan kierrokseen se vaikutti jäykältä, aivan kuin se olisi loikkinut tasajalkaa, ja kokoaminen, joka oli aiemmin ollut sille helppoa, vaati selvästi vaivaa.
Laitoin sen aluksi monen asian piikkiin: kosteankylmä sää, jännittyneet lihakset, ehkä satula. Ratsastuksenopettajani sanoi lopulta, että minun pitäisi antaa eläinlääkärin tutkia asia – hän oli jo pidempään huomannut, että hevonen liikkui takaa epäpuhtaasti. Todellista ontumista en todellakaan pystynyt havaitsemaan, ja juuri se on jälkikäteen ajateltuna tyypillistä.
Mikä hevosen hankosidevamma oikeastaan on – ja miksi diagnoosi kesti niin kauan
Aiemmin olisin osannut vain suurin piirtein kertoa, missä hankoside ylipäätään sijaitsee. Nykyään tiedän sen melko tarkkaan: hankoside on vahva jänne sääriluun takaosassa, joka jakautuu alempana kahteen haaraan ja kiinnittyy vuohisluihin. Se kuuluu hevosen jalan ripustusjärjestelmään ja ottaa vastaan suuren osan painosta jokaisella askeleella, kun jalka astuu maahan. Sitä voi ajatella eräänlaisena iskunvaimentimena, joka on jatkuvassa jännityksessä.
Kun tämä alue ylirasittuu tai siihen tulee pieniä kudosvaurioita, puhutaan hankosidesairaudesta tai hankosidetulehduksesta. Tämä voi tapahtua akuutisti, mutta takajaloissa se kehittyy usein vähitellen viikkojen ja kuukausien kuluessa. Juuri tässä piilee ongelma: siinä missä etujalan vamma on usein selvästi nähtävissä, takajalan hankositeen kiinnityskohta on syvällä ja sitä on vaikea tunnustella. Yksiselitteinen ontuminen puuttuu usein alussa – sen sijaan huomataan vain, että suorituskyky heikkenee, hevonen liikkuu ympyrällä eri tavalla tai menettää lennokkuuttaan maastossa. Olen lukenut, että juuri takajalkojen hankosidevammat kuuluvat diagnooseihin, jotka useimmiten tunnistetaan liian myöhään, ja tämä vastasi täysin meidän kokemustamme.
Eläinlääkärini tarttui sitten asiaan perusteellisesti. Ensin hän juoksutti Lennyä kovalla ja pehmeällä pohjalla ja teki taivutuskokeita. Ympyrällä kovalla pohjalla takajalkojen epäpuhtaus oli todellakin havaittavissa. Alueen rajaamiseksi hän käytti diagnostisia puudutuksia eli puudutti peräkkäin jalan eri osia nähdäkseen, milloin liike paranee. Tämä viittasi lopulta hankositeen kiinnityskohtaan. Lopullisen diagnoosin antoi ultraäänitutkimus, josta pystyin itsekin näkemään, ettei rakenne kyseisessä kohdassa ollut niin tasainen kuin sen pitäisi olla. Vaikka hetki oli epämiellyttävä, olin myös helpottunut, koska sille, mitä olin aistinut jo kuukausien ajan, oli vihdoin nimi.
Mitä kaikkea muutimme – ja miksi ruokinta oli vain yksi rakennuspalikka
Tärkein oivallus ensin: yhtä yksittäistä ihmelääkettä ei ole. Se mikä auttoi Lennyä, oli monien asioiden summa useiden kuukausien ajalta.
Ensimmäisenä oli eläinlääkärin määräämä kontrolloitu liikuntaohjelma. Aloitimme pelkällä taluttamisella käynnissä, aluksi vain muutamia minuutteja, ja lisäsimme rasitusta hyvin hitaasti ja määrätietoisin askelin. Tämä kärsivällisyys oli minulle vaikeinta – sitähän haluaisi, että asiat edistyisivät, mutta juuri hankositeen kohdalla jokainen liian varhainen rasituksen lisäys voi viivästyttää paranemista. Ravi ja myöhemmin laukka tulivat mukaan vasta viikkojen kuluttua, aina ultraäänikontrollien tuloksiin sovitettuna.
Sen lisäksi kiinnitimme huomiota pohjaan. Syvä, mutainen pohja rasittaa hankosidettä erityisen voimakkaasti, joten valitsin ratsastaessa ja juoksuttaessa erittäin tarkkaan, missä työskentelimme. Keskustelin kengityksestä kengittäjäni kanssa; hän muokkasi kaviota niin, että rasittunut rakenne sai kevennystä. Tähän lisättiin eläinlääkärin suosituksesta muutama kerta paineaaltohoitoa ja säännöllinen fysioterapia, koska kuukausia kestäneen varomisen vuoksi myös Lennyn selkä oli jännittynyt.
Ja tietysti mietin myös ruokintaa. Halusin tukea jänteitä ja sidekudoksia sisältäpäin niin hyvin kuin se vain on mahdollista.
Missä vaiheessa nuvallo move Snacksit tulivat meillä mukaan kuvaan
Lukiessani jänteistä ja nivelsiteistä törmäsin yhä uudelleen samoihin aineisiin, erityisesti MSM:ään ja kollageeniin. Eräs tuttuni talliltamme, jonka tammalla oli takanaan jännevamma, suositteli minulle sitten nuvallo movea. Hän sanoi, että ainoa asia, mikä hänellä oli toiminut, oli sellainen, jota hänen hevosensa suostui ylipäätään syömään vapaaehtoisesti.
Juuri tämä sama ongelma minullakin oli. Olin jo aiemmin kokeillut yhtä nivelpulveria, ja Lenny lajitteli sen johdonmukaisesti sivuun – lopulta suurin osa jäi tähteeksi ruokinta-astian pohjalle, kun taas lopun mashin se oli syönyt huolellisesti. Jopa puolikkaaseen banaaniin piilotettuna se lähinnä vilkuili sitä epäluuloisesti. nuvallo move on erilainen, koska se ei ole jauhe, vaan nivelherkku, jonka annan sille suoraan kädestä. Ei punnitsemista, ei pöllyämistä, eikä ennen kaikkea enää jäämiä ruokinta-astian pohjalla.
Mikä tilanteessamme oli tärkeää: nuvallo move tarjoaa päiväannoksessa juuri ne rakennusaineet, jotka usein mainitaan jänteiden ja nivelsiteiden yhteydessä – MSM ja kollageeni, lisäksi glukosamiini ja hyaluronihappo. Lenny saa noin 600-kiloisena ruunana seitsemän nuvallo move Snacksia päivässä; keskiverrolle 500-kiloiselle hevoselle annos on kuusi. Pohja on valmistettu ilman vehnää ja maissia, ja se sisältää pellavansiemenkakkua, riisilesettä ja pellavansiemeniä, mikä on mielestäni miellyttävää melko herkkävatsaiselle hevoselle. Ja koska Lennyn oli tarkoitus palata kuntoutuksen jälkeen takaisin kilparadoille, minulle oli ratkaisevan tärkeää, että nuvallo move Snacksit ovat ADMR-yhteensopivia ja niitä voi käyttää ilman varoaikaa.
Viikkojen myötä ruokkimisesta on tullut kiinteä, mutkaton rutiini. Rehellisesti sanottuna en pysty tarkasti erottelemaan, mikä osuus ohjelmastamme vaikutti mihinkin – koko prosessi on vaikuttanut yhdessä. Sen voin sanoa, että Lenny tekee jälleen töitä ilolla, ja minulla on tunne, että se liikkuu nykyään joustavammin kuin vaikeimmassa vaiheessa. Se ei enää vaikuta aamuisin jäykältä.
Mitä neuvoisin nykyään omistajalle, jolla on sama epäilys
Jos minulta kysyy joku, jonka hevonen liikkuu takaa ”jotenkin epäpuhtaasti”, sanon aina saman asian: asia kannattaa ottaa vakavasti, vaikka selvää ontumista ei olisikaan nähtävissä, ja eläinlääkärin on hyvä antaa tutkia se varhaisessa vaiheessa. Mitä nopeammin hankosidevamma tunnistetaan, sitä kohdennetummin siihen voi reagoida. Diagnoosi ja kontrolloitu liikuntaohjelma olivat meillä ratkaisevia, eikä mikään täydennysrehu voi niitä korvata.
nuvallo move Snacks -nivelherkut olivat minulle se rakennuspalikka, joka teki arjesta helpompaa: yksinkertainen tapa tukea jänteitä ja sidekudoksia päivittäin sisältäpäin ilman päivittäistä punnitsemista ja ilman ruokinta-astiaan jääviä tähteitä. Se, jolla on valikoiva hevonen ja joka etsii tällaista tukea, voi mielestäni kokeilla niitä rauhassa – mieluiten usean kuukauden ajan, sillä nopeita tuloksia ei tulisi odottaa miltään täydennysrehulta. Lenny ja minä olemme tänä päivänä joka tapauksessa taas siellä, missä en olisi puolitoista vuotta sitten uskonut meidän olevan: yhdessä kilpakentällä.