Hevosen Kissing Spines – kokemukseni: diagnoosista takaisin satulaan

Kun eläinlääkäri näytti minulle röntgenkuvat Casparin selästä ja lausui ensimmäisen kerran sanat "Kissing Spines", minulla ei ollut kunnollista käsitystä siitä, mitä se meille tarkoittaisi. Seuraavien viikkojen iltoina luin verkosta todellakin jokaisen hevosten Kissing Spines -kokemuksen, jonka suinkin onnistuin löytämään. Halusin ymmärtää, mitä meillä oli edessä, ja lukea ihmisistä, joilla tämä oli jo takana. Juuri siksi kirjoitan nyt ylös oman tarinamme – rehellisesti, kertoen kaikesta, mikä meni hyvin, ja siitä, minkä tekisin tänä päivänä toisin.

Aluksi tärkeä huomautus: Kissing Spines on vakava diagnoosi – se vaatii röntgenkuvausta ja eläinlääkärin seurantaa. Se, mitä tässä kerron, on henkilökohtainen kokemukseni yhden hevosen kanssa, eikä se korvaa oman eläinlääkärin tekemää tutkimusta ja tukea.

Miten Kissing Spines -kokemuksemme alkoi: Casparin ensimmäiset oireet

Caspar on 13-vuotias hannoverinruuna, jolla ratsastan koulua harrastetasolla. Vuosien ajan se oli täysin luotettava. Erään talven aikana tilanne muuttui hitaasti. Satuloitaessa se muuttui herkäksi, luimi ja käänsi päätään minua kohti. Satulan alla se oli alkuverryttelyn jälkeen usein jännittynyt, ja laukannostoissa se pukkasi kerta toisensa jälkeen. Se ei enää liikkunut kunnolla selkänsä läpi, huiskitutti häntäänsä ja vaikutti kaiken kaikkiaan tyytymättömältä.

Totta puhuen tulkitsin merkit aluksi väärin. Laitoin ne kylmän vuodenajan, huonojen päivien ja sen mielialan piikkiin. Yhdessä vaiheessa jopa mietin, oliko siitä tullut vain itsepäinen. Satulaseppä kävi sovittamassa satulan, ja parin viikon ajan tilanne oli hieman parempi – sitten kaikki oireet palasivat. Vasta kun Caspar sävähti myös harjatessa selän alueelta, ymmärsin, ettei kyse ollut mielialasta vaan kivusta. Se, etten ottanut tätä vaihetta vakavasti aiemmin, on ainoa asia, jota jälkikäteen todella kadun.

Mitä hevosen Kissing Spines oikeastaan tarkoittaa

Eläinlääkärini selitti asian minulle rauhassa, ja yritän nyt toistaa sen niin kuin itse sen ymmärsin. Selkärankaa pitkin kulkevat niin sanotut okahaarakkeet. Kissing Spines -tapauksissa nämä haarakkeet – erityisesti satulan alla olevalla alueella – ovat liian lähellä toisiaan tai koskettavat toisiaan. Tästä tulee myös nimi: okahaarakkeet "suutelevat" toisiaan. Tämä voi aiheuttaa painetta ja kipua, erityisesti silloin, kun hevosen pitäisi pyöristää selkäänsä ratsastajan painon alla.

Diagnoosi tehdään röntgenkuvauksen avulla. Eläinlääkärini lisäksi tunnusteli selän ja varmisti paikallispuudutuksen avulla, että kipu todella on peräisin tältä alueelta. Yksi hänen toteamuksistaan oli mielestäni tärkeä: jokainen hevonen, jolla on poikkeavuuksia röntgenkuvissa, ei välttämättä oireile, ja vaivan aste voi vaihdella lievästä merkittävään. Pelkkä löydös ei siis vielä kerro koko totuutta – ratkaisevaa on, onko hevosella kipuja ja miten se liikkuu arjessa. Tämä auttoi minua olemaan olettamatta heti pahinta, mutta ottamaan asian silti vakavasti. Kyseessä on kuitenkin selkäongelma eikä mikään pieni vaiva.

Mitä kaikkea muutimme – emme pelkästään ruokintaa

Se oli minulle tärkein oivallus: Kissing Spinesiin ei ole olemassa vain yhtä ainoaa ratkaisua. Meitä auttoi useiden toimenpiteiden yhdistelmä, joista sovimme yhdessä eläinlääkärin ja fysioterapeutin kanssa.

Lääketieteellisestä puolesta vastasi eläinlääkärini, joka hoiti vaurioitunutta aluetta täsmällisesti. Samanaikaisesti satula tarkistettiin vielä kerran perusteellisesti, sillä sopiva satula on tässä asiassa aivan ratkaiseva. Hevosfysioterapeutti hoiti Casparia säännöllisesti ja näytti minulle harjoituksia, joita tehdä hoitojen välillä.

Suurin osa työstä tehtiin kuitenkin valmennuksessa – ja se on hidasta. Tavoitteena oli rakentaa selkälihaksia niin, että okahaarakkeiden väliin syntyy enemmän tilaa ja Caspar pystyy taas kantamaan selkäänsä. Työskentelimme paljon venytysmuodossa eli eteen-alas, jotta se pyöristäisi selkänsä. Siihen lisättiin maastakäsittelyä, puomi- ja kavalettityöskentelyä, juoksutusta oikeassa muodossa ja jatkuvaa ylämäkityöskentelyä rinteessä. Ratsastusta ei aluksi ollut juuri lainkaan ohjelmassa; kävin sen kanssa paljon kävelyillä ja mahdollistin sille niin paljon vapaata liikkumista laitumella kuin suinkin mahdollista. Kaikki tämä eteni hitaasti ja vaati todella paljon kärsivällisyyttä. Oli hyviä ja vähemmän hyviä päiviä, ja minun täytyi oppia ajattelemaan viikkojen ja kuukausien tähtäimellä yksittäisten treenikertojen sijaan.

Miten nuvallo move tuli osaksi Casparin arkea

Tämän intensiivisen kuntoutusvaiheen aikana halusin tukea Casparia myös sisäisesti. Minulle oli selvää, että kun sen koko keho on uudelleenkoulutuksessa, sen nivelet, jänteet ja sidekudokset joutuvat kovalle koetukselle. Kokeilin ensin perinteistä niveljauhetta – ja epäonnistuin. Caspar lajitteli jauheen johdonmukaisesti syrjään, ruokintakaukalon pohjalle jäi joka kerta jäänteitä, ja se yksinkertaisesti söi kaiken muun sen ympäriltä. Juuri se on tällaisten valmisteiden perusongelma: mikä ei tule syödyksi, ei myöskään voi tukea.

Fysioterapeuttini suositteli minulle sitten nuvallo move Snacks -tuotetta. Ensimmäisenä minut vakuutti käytännöllisyys: se, että Caspar todella syö niitä – suoraan kädestä, ilman punnitsemista ja pölyävää jauhetta. Päiväannos noin 500-kiloiselle hevoselle on kuusi nuvallo move Snacksia, eli noin 30 grammaa. Ne sisältävät muun muassa glukosamiinia, MSM:ää, kollageenia ja hyaluronihappoa, eli juuri niitä rakennusaineita, joilla on tärkeä rooli nivelten ja jänteiden kannalta. Pohja koostuu pellavansiemenkakusta, riisileseestä ja pellavansiemenestä, ja se on valmistettu ilman vehnää ja maissia – tämä oli minulle tärkeää, koska Casparin vatsa oli stressaavassa vaiheessa hieman herkkä. Käytännöllisenä pidin myös sitä, että nuvallo move Snacksit ovat ADMR-säädösten mukaisia, eli ne ovat kilpailuturvallisia eikä niillä ole varoaikaa, sillä salaisena haaveenani oli suunnata vielä joskus takaisin kilparadoille. Siitä lähtien ne ovat olleet kiinteä osa päivittäistä rutiiniamme, eikä minun ole enää koskaan tarvinnut huolehtia siitä, päätyykö tuki lopulta todella hevoseen asti.

Mitä meille kuuluu tänään – ja rehellinen neuvoni

Viikkojen ja kuukausien kuluessa huomasin, että Caspar muuttui rennommaksi. Nykyään sen voi taas satuloida rennosti, ja aamuisin se vaikuttaa vähemmän jäykältä kuin aivan alussa. Minusta tuntuu, että se liikkuu kaiken kaikkiaan joustavammin ja iloisemmin. Suurin osuus tässä on aivan selkeästi kärsivällisellä valmennustyöllä, eläinlääkärin hoidolla, sopivalla satulalla ja fysioterapialla. nuvallo move Snacksit olivat tänä aikana yksi tärkeä rakennuspalikka, ja olin ennen kaikkea iloinen siitä, että Caspar söi niitä ongelmitta.

Tämän haluan kertoa neuvoksi samassa tilanteessa oleville: ensimmäiset merkit kannattaa ottaa vakavasti ja röntgenkuvat on hyvä ottaa varhaisessa vaiheessa, sen sijaan että käytös sivuutettaisiin pelkkänä itsepäisyytenä. Kissing Spines ei katoa itsestään, ja se pysyy asiana, jota on hoidettava pitkäjänteisesti – me ylläpidämme johdonmukaista valmennusta ja liikuttamista yhä tänäkin päivänä. Ja jos hevonen on Casparin tavoin vaativassa vaiheessa ja sen niveliä ja jänteitä halutaan tukea, mutta se on tähän asti kieltäytynyt syömästä jauheita, silloin nuvallo move Snacksit olivat meille se vaihtoehto, joka ei jää ruokintakaukalon pohjalle. Tällaisessa tuessa on joka tapauksessa järkeä vain, jos sitä annetaan pidemmällä, vähintään kahdeksasta kahteentoista viikkoon kestävällä jaksolla – kärsivällisyys on muutenkin koko tässä asiassa kaikkein tärkeintä. Jos tuotteiden syömättä jättäminen on turhauttanut aiemmin yhtä paljon kuin minua, nuvallo move Snacksia kannattaa mielestäni ehdottomasti kokeilla.